Uutiskynnyksellä

Julkisuudenjanoinen retkikunta tuntuu kohdanneen voittajansa. Koko 70 päivän reissun ajan olemme tähyilleet mahdollisuuksia päätyä paikallismediaan ja palloilleet jokaisen kadulla vastaantulleen kameran edessä. Tästäkin huolimatta emme ainakaan todistetusti ole päätyneet niminemme tai naamoinemme lehtien sivuille tai uutisten loppukevennykseen. Erityisesti syyskuussa yritys oli kova, ja olimme ehdottomasti siellä missä tapahtui, sillä useat kohtaamamme tilanteet ylittivät uutiskynnyksen maailmanlaajuisesti aina Suomea myöten. Pieni kertaus lienee siis paikallaan.

Uuteen-Seelantiin saapuessamme paikallisissa uutisissa tuntui pyörivän tasan kaksi teemaa: saarivaltioon haaksirikkoutunut ja sittemmin uudelle uinnille lähtenyt pingviini Happy Feet sekä kiivien isännöimä Rugbyn World Cup. Koko maailma tuntui kääntäneen katseensa kohti Happy Feetin traagista kotimatkaa, jolla pingviini mystisesti katosi jäljettömiin. Koko englanninkielinen maailma seurasi tiiviisti myös rugbya ja erityisesti tiukkaa Etelä-Afrikan ja Namibian alkusarjakamppailua, jota mekin tähyilimme pääkallopaikalla.

Uuden-Seelannin -kierroksella olimme myös ehkä lähimpänä päästä koristamaan lehtien sivuja. Menestyksekäs Kaikoura Whale Run ylitti uutiskynnyksen kylän paikallislehdessä, mutta jostain syystä naisten 10 km sarjan hopeamitalistin haastattelu ei mahtunutkaan mukaan. Eriskummallista.

Uudesta-Seelannista matkaa jatkettiin kohti Chileä, ja Tyynenmeren ylittävä lento oli täynnä jännitystä: NASAn satelliitin oli arveltu putoavan jonnekin päin valtamerta juuri kyseisenä päivänä. Satelliitti tippuikin hyvin lähelle reittiämme, mutta törmäykseltä onneksi vältyttiin täpärästi!

Chilessä meidät vastaanottivat mellakoivat opiskelijat. Santiagoon laskeutuessamme Suomen mediassa pyöri hurjia videoita kyynelkaasuin ja vesitykein taltutetuista mielenosoituksista. Omin silmin pääsimme kuitenkin todistamaan mellakoita vasta seuraavana viikonloppuna Valparaísossa, jossa silmät olivatkin kovilla ilmassa leijuvan kyynelkaasun takia. Panssariautojen edessä hyppimällä olisi taatusti päässyt samaisiin mellakkavideoihin, mutta päätimme kuitenkin turvallisuutemme nimessä luopua tästä houkuttelevasta tilaisuudesta. Santiagossa tiellemme sattui toinen kriisi, kun massiivinen sähkökatkos pimensi kaupungin. Rötöstelijöihin ja murhamiehiin ei onneksi törmätty patikointimatkalla kaupungin halki taikaisin hostellin suojiin. Valparaísossa saimme myös kokea paria viikkoa aikaisemmin aluetta ravistelleen maanjäristyksen jälkijärinöitä. Rakennuksia ei tällä kertaa romahdellut!

Chilestä selvittiin siis yhtenä kappaleena vain hyvin täpärästi. Tämän jälkeen televisiokameroita bongattiin vielä muutamaan otteeseen suurkaupunkien kaduilla sekä mm. argentiinalaisen retkikunnan lähtiessä etelämantereelle, mutta jostain syystä kameroiden ympärillä poukkoilleiden suomalaisten näkökulmia ei ole liiemmin kyselty. Mutta kuka tietää, ehkäpä jossain uutisjutussa tummahipiäisen väkijoukon seassa vilahtelee kaksi blondia.

Uutiskynnystä ei siis varsinaisesti ylitetty kaikista yrityksistä huolimatta. Koska tänään on jo reissun toiseksiviimeinen päivä ja tehtävistä useampi on vielä suorittamatta, hommia täytyy kuitenkin ruveta tekemään molemmilla käsillä. Tämä tehtiin vasemmalla.

Kommelluksia ja kuohuja kiertotiellä

Olimme jo päättäneet jättää Argentiinan taaksemme ja jatkaa Buenos Airesista matkaa Uruguayn kautta Brasiliaan, kun reittiimme tulikin viime hetken muutos. BA:n hostellissa tapaamamme Joni ja monet muut pohjoisesta saapuneet asukit olivat tyrmistyneitä kuullessaan, että Iguazun vesiputoukset eivät olleet reitillämme, ja lukuisat vakuuttelut saivat lopulta päämme kääntymään. Leppoisa lauttamatka Uruguayhin vaihtui siis vähemmän leppoisaan 20 tunnin bussimatkaan kohti Brasilian, Argentiinan ja Paraguayn rajamailla sijaitsevia putouksia.

20 tuntia bussissa on jo sinänsä aika uuvuttavaa, mutta tämä bussimatka oli lisäksi täynnä ikäviä yllätyksiä. Valitettavaa - joskaan ei niin kovin yllättävää - oli se että bussin kypsässä keski-iässä oleva stuertti (?!) lääppi Elinaa aina kun tilaisuus sen salli ja usein ihan sallimattakin. Todellisiin yllätyksiin voidaan kuitenkin listata esimerkiksi bussin vessan siivous, joka lankesi kuin varkain kontollemme. Eräs matkakumppanimme ramppasi vessassa yhtenään, ja kun kaksikon iltapesun aika oli tullut, ymmärsimme miksi: kyseinen neiti oli voinut tosi pahasti pahoin. WC oli käyttökelvoton kuten myös lääppivä stuertti, joka oli ilmeisesti mennyt nukkumaan juuri hädän hetkellä. Koska hätä oli kuitenkin kova, jouduimme ottamaan ohjat omiin käsiimme. Kaksikosta urhoollisempi, Elina, sitoi muovipussit käsien suojaksi ja ryhtyi toimeen. Miina tyytyi dokumentoimaan tapahtuneen.

Houston, we have a problem.

Homma hoitui kuin hoituikin, ja siten pelastimme koko jo uinahtaneen bussilastillisen ikävältä aamuherätykseltä. Penkeille palatessamme meitä odotti kuin palkkioksi uusi yllätys: takapenkin rouva oli ilmeisesti kaatanut bussissa tarjoillun Pepsinsä lattialle, josta se oli virrannut lammikoksi meidän jalkatilaamme, jossa tietenkin säilytimme käsimatkatavaroitamme. Arvotavarat onnistuttiin pelastamaan, mutta repun pesu täytyi jättää aamupuhteeksi, jahka saapuisimme hostellille. Bussimatkan jäljiltä jäimme peräänkuuluttamaan yksilön vastuuta ryhmätilanteessa. Pieni varoituksen sana pahoinvoijalta tai limunläikyttäjältä ei olisi haitannut.

Perille kuitenkin selvitittiin, ja hyvä niin. Seuraavana aamuna anivarhain suuntasimme kohti sademetsää ja Iguazun putouksia. Etukäteen tiedettiin, että Iguazu on virtaamaltaan Niagaran jälkeen maailman toiseksi suurin vesiputous, mutta koska kumpainenkaan retkikunnasta ei ollut ikinä nähnyt edes pientä putousta, emme juuri tienneet mitä odottaa. Iguazu olikin kaikessa jylhyydessään ja komeudessaan täysin odottamaton. Pääsimme tallustamaan aivan putousten yllä, jossa veden kohina peitti alleen jopa satojen japanilaisten ja saksalaisten turistien äänekkään ihailun, lomakuvailun ja poseerauksen. Alla olevat kuvat eivät kaikessa komeudessaan anna oikeutta näkymille, joita edessämme aukeni. Päätimme myös säästää lukijoita kaikista shokeeraavimmilta näkymiltä: keski-ikäisten turistiryhmien käytännöllinen jengiasu putousten roiskeessa oli nimittäin uimapuku/speedot ja vyölaukku. Auts.

Kaikkien ryhmämatkailijoiden joukosta löysimme pari kanssaskandinaavia, islantilaiset Áslaugin ja Ágústin, joiden seurassa ihastelimme putousten lisäksi ympäröivän sademetsän ihmeitä. Allekirjoittanutta ihstuttivat erityisesti nenäkarhut (eikä vähiten juuri nimen vuoksi), jotka mylläsivät maata ympäri sademetsää. Opportunistikarhut olivat myös oppineet hyötymään kukoistavasta turismista, ja hyppivät aggressiivisesti taukopaikkojen pöydille varastamaan välipaloja kuin lokit kauppatorilla ikään.

Nenäkarhu hommissaan

Nenäkarhujen lisäksi metsät vilisivät erilaisia värikkäitä siivekkäitä paratiisilinnuista perhosparviin.

Isoimpien putousten jälkeen löysimme vielä hieman vähemmän tallatun polun, joka muutaman vartin vaelluksen jälkeen palkitsi kävijänsä: polun päästä löytyi vielä yksi pienempi (mutta silti erittäin täysikokoinen) vesiputous, jota vyölaukulliset turistilaumat eivät saastuttaneet. Uimapukuja toki silti nähtiin, sillä tämän putouksen alla pääsi pulikoimaan. Evästelimme ja vilvoittelimme turismista väsyneitä jalkojamme putouksen juurella ennen kuin laskeva aurinko ohjasi matkaajat kotiin lepäämään ennen seuraavana päivänä koittavia uusia seikkailuja.

Seikkailuja olikin edessä, sillä siirtyminen Argentiinasta Brasiliaan ei ollu täysin mutkaton. Ystävälliset hostellityöntekijät unohtivat mainita, että rajan yli menevä bussi, johon hyppäisimme, olisi päivän viimeinen. Koska rajamuodollisuudet ottavat aina aikansa, jäisimme seuraavan vuoron puuttuessa ei-kenenkään-maalle odottamaan aamun ensimmäistä vuoroa. Bussifirman luukulla oltiin särmempiä, eikä lippuja onneksi myyty. Sen sijaan myytiin taksimatka Argentiinasta Brasiliaan. Vinkkinä sanottakoon, että jos joskus olit ajatellut mennä taksilla toiseen maahan, tee se Iguazussa: meno on vaivatonta ja hinta olosuhteisiin nähden huokea. Brasilian puolella päästiin kuin pääsiinkin yöbussiin, ja tällä kertaa yöllisestä matkasta selvittiin kommelluksitta. Aamun valjetessa kohtalo kuitenkin muistutteli oikuistaan: Curitibaan asemalle saavuttuamme Elinan puhelin oli hävinnyt kuin arvotavara repun sivutaskusta, joten kahdeksaan mennessä olimme vierailleet jo usealla asiakaspalvelutiskillä ja poliisiasemalla. Tappioita surtiin aikansa, jonka jälkeen nokka otettiin kohti paratiisimaista Ilha do Meliä ja häiriötöntä elämää.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Iguazun reissua muistellaan vielä noin viikon jälkeenkin lämmöllä: putoukset nenäkarhuineen ja muotisuuntauksineen ovat ehdottomasti näkemisen arvoinen kohde, ja ehkäpä kaikki kommellukset toivat reissuun juuri kaivattua seikkailun tuntua.

Lintubongausta

Tehtävälistan suosikkini, lentokyvyttömän linnun bongaus, osoittautui meille huomattavan vaikeaksi, ja siihen onkin käytetty reissulla aikaa, voimavaroja ja rahaa todennäköisesti enemmän kuin muihin tehtäviin yhteensä. Ensimmäinen yrityksemme oli jo matkan ensimmäisellä viikolla, jolloin Cairnsin läheisessä Daintreen sademetsässä metsästettiin mahtavaa kasuaaria - tuloksetta. Australiassa olisi saattanut nähdä myös emun, mutta tähän veijariin törmättiin vasta Agridomen maatilakierroksella Rotoruassa. Aitaukseen teljetty emu ei kelvannut suoritukseksi, joten linnun etsinnät jatkuivat.

Reissun alusta asti mielessä häämöttivät tietenkin myös lentokyvyttömistä linnuista veikeimmät, eli pingviinit. Australian pingviinimekka, Phillip Island, ei ollut reittimme varrella, emmekä myöskään ehtineet Uuden-Seelannin pingviinisaarelle, Stewart Islandille. Uudessa-Seelannissa silmät pidettiin kuitenkin jatkuvasti auki, sillä siellä tällä ympäri saarivaltiota elelee enemmän eri pingviinilajeja kuin missään muualla maailmassa. Uuden-Seelannin kierros lähestyi loppuaan ilman lintuhavaintoja ja suorituspaniikki alkoi kohota, sillä Etelä-Amerikan etappimme olisivat useimpien pingviinien asuinalueiden ulkopuolella. Muistimme kuitenkin hämärästi eräässä Sydneyn hostellissa kuulemamme pingviinitärpin, jonka mukaan Chilen rannikolla, jossain Valparaíson lähellä, olisi pieni kylä josta löytyisi laumoittain pingviinejä. "Pingviinit ovat kuin lokkeja minulle", uusi chileläinen tuttavuutemme oli kertonut olkiaan kohautellen. Valparaíso olisi reittimme varrella, joten toivomme heräsi taas ja päätimme etsiä tuon rantakylän, joka olisi todennäköisesti myös viimeinen mahdollisuutemme tehtävän suorittamiseen.

Kylän löytämistä hankaloitti se, että emme muistaneet alkuunkaan sen nimeä. Internethaut eivät juuri tuottaneet tulosta, sillä ne keskittyivät vain eteläisen Chilen massiivisiin pingviinipopulaatioihin. Paikallisilta kyselemmällä saimme lopulta hieman vihiä mahdollisesta bongauspaikasta. Jännitystä lisäsi se, että paras pingviinisesonki olisi ilmeisesti vasta tuloillaan. Eräänä Valparaíson aamuna hyppäsimme kuitenkin toiveikkaana paikallisbussiin ja suuntasimme kohti Cachaguan kylää. Kylän edustalla, noin 100 metriä rannikolta, olisi pieni saari, josta hyvällä tuurilla löytyisi muutama lintu.

Cachaguaan päästyämme saari löytyi kuin löytyikin. Luonnonsuojelukohteeseen ei siviileillä ole pääsyä, joten meidän oli tyytyminen tähystelyyn rannalta käsin. Tilanne näytti alkuun uhkaavalta, sillä saaren muutamasta kymmenestä linnusta kaikki näyttivät käyttelevän valtavia siipiään varsin toimivasti. Lopulta paniikin jo kohotessa katseemme suuntautuivat pieniin möykkyihin eräällä kalliolla. Elinan kameran SuperZoomilla tarkasteltuamme möykyt osoittautuivat todellakin pingviineiksi!

Pitkin rantakalliota vaappui ja pötkötteli yhteenä kahdeksan pingviiniä, mikä oli hätääntyneelle kaksikolle enemmän kuin tarpeeksi. Pingviinejä ihasteltiin kaukaa hyvä tovi, jonka jälkeen siirryttiin ansaitusti kilistelemään onnistuneelle tehtävän suoritukselle.

Chilen tarinoita

Vietimme viikon Chilessä tutustuen ensin Santiagoon ja sitten rannikkokaupunkiin Valparaisoon. Olimme Santiagossa aluksi aika puhki aikaerosta ja Miina flunssasta johtuen, mutta olemme nyt toipuneet ja sopeutuneet uuteen ympäristöön, joka totisesti on erilainen!

Ensimmäisenä päivänä onnistuimme tapaamaan ystävääni Ximenaa sekä hänen äitiänsä ja serkkuansa kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti. Ximena asuu lähes 2000 kilometrin päässä Santiagosta, mutta oli sattumalta kaupungissa yhden päivän samaan aikaan meidän kanssa. Tekstiviestini eivät menneet perille, enkä minä lukenut Ximenan facebook-viestejä, mutta kävi niin onnellisesti, että Ximena tuli hostellillemme juuri, kun olimme poistumassa päivälliselle. Poistuimmekin siis päivälliselle yhdessä. Jälleennäkeminen oli lyhyt mutta lämpöinen. La reunion con Ximena, su mama y su primo fue corta pero tan dulce.

Santiagossa keskityimme tutkimaan niitä kaupunginosia, joita Essi ja chileläiset ystävät meille ystävällisesti mainostivat. Toisin sanoen vietimme aikaa lähinnä Bella Vistassa ja Lastarriassa. Ainakin minut yllätti se, että suuren, hälyisen ja saasteisen kaupungin keskeltä löytyy sympaattisia ja hidastempoisia kortteleita, joissa on paljon kivoja ruokapaikkoja, sopivasti ihmisiä, sopivan vähän autoja ja sunnuntaimarkkinoita, missä myydään hauskoja vanhoja esineitä (joita Miina ja Elina sitten ostavat rinkkansa pullolleen ja sanovat sitten että hupsis, no ei, ihan pieniä kauniita tavaroita vaan). Myös Parque Forestal kaupungin keskustassa oli hauska keidas, jossa saattoi köllötellä lounaan jälkeen.

Yllä kuvissa Elina, Miina ja uudet kaverit Mote con Huesillo -setä sekä Pablo-laama, Bellavistan kaupunginosassa.

Jännitystä Santiagon vierailuun toi lähes koko Chilen laajuinen sähkökatko, joka sattui lauantai-illalle. Olimme katkon sattuessa aivan toisella puolella kaupunkia, joten kotiinpaluu oli pilkkopimeässä, tuntemattomassa kaupungissa mielenkiintoinen. Metro ei tietenkään toiminut, joten kaikki muut kulkuneuvot olivat pullollaan ihmisiä. Tungimme kuitenkin yhteen bussiin, mutta jäimme epäonneksemme pois liian aikaisin (on hyvin vaikeaa tietää, missä oma pysäkki on, kun ei näe mitään), ja jouduimme kävelemään loppumatkan. Löysimme lopulta kotikortteliimme, missä etsimme kurnivien vatsojemme täytteeksi syötävää, joka oli tietenkin lopussa, kun uunit eivät enää toimineet. Tilasimme surullisina kylmää piirakkaa ja kas, valot syttyivät! Saimme piirakkamme lämpimänä ja ilta päättyi onnellisesti. Ilmeisesti Chilen infrastruktuuri kärsi viime kevään maanjäristyksestä melkoisesti.

Maanantaina matkasimme bussilla Valparaisoon, johon ihastuimme kovasti. Pieni rantakaupunki kukkuloineen, kapeine kujineen, portaikkoineen ja hisseineen toi hieman mieleen Portugalin. Talot olivat kaiken maailman värisiä ja kukkulaa asuttivat lukuisat taiteilijat. Kahvilasta sai kasvisruokaa ja seinällä oli jättipuupiirros. Hostellissamme oli kissanpentu, jonka kanssa sai leikkiä.

Kävimme myös vierailulla Pablo Nerudan ihastuttavassa kodissa, jonka monesta kerroksesta oli hienot näköalat merelle. Koti oli hirveän kaunis, ja oli hauskaa kuulla runoilijan persoonallisista elämäntavoista.

Meidän piti aluksi olla Valparaisossa kaksi yötä, mutta sitten olimmekin kolmannen, ja neljännen yön. Viihdyimme siis hyvin. Viimeisenä iltana kuulimme kadulla pienen kitarakonserton toisen kerroksen ikkunasta, ja eksyimme paikallisten nuorten illanistujaisiin, joissa Chile ja chileläiset avautuivat ihan uudella tavalla. Kuulimme myös Helan gårin ja jonkin (?) suomalaisen kansanlaulun - emme siis olleet ihan ensimmäiset pohjoismaalaiset siellä päin.

Tänään aamulla hyppäsimme bussiin, joka vei meidät Andien yli. Nyt illalla olemme Mendozassa, Argentiinassa, ja täällä on kaikki hyvin. Huomenna saatamme mahdollisesti maistaa aika paljon viinejä.

Huippuhetket lammasmaassa

Olemme päätyneet Ameriikkaan! Chilen helteestä onkin mukava muistella hyisen Uuden-Seelannin eläimellisen huikeita (vaan ei paikallismedian uutiskynnyksen ylittäviä) kohokohtia.

Eläinkohtaamisia ja lavasäteilyä (Agrodome, Rotorua)

Kotoista näyttävämpi risteilymatka (InterIslander Ferry)

Leivänleivontaa ja musisointia kotoisassa Albatrossissa (Albatross Backpackers Lodge, Kaikoura)

Merinisäkkäitä hajuetäisyydeltä (Seal Colony, Kaikoura)

Komiat oli maisemat! (Kaikoura)

Adrenaliinintäyteinen maisema-ajelu (Queen Charlotte Track, Marlborough)

Irlantilais-amerikkalaista vieraanvaraisuutta Kuuban kaduilla (Wellington)

Namibian värisiä sotureita World Cup-tunnelmissa (North Harbour Stadium, Auckland)

Valasjuoksu

Eräs painava syy siihen, että vierailimme Uuden-Seelannin matkallamme Kaikouran kaupungissa, oli paikallisen koulun järjestämä juoksukilpailu, Kaikoura Whale Run. Kilpailun järjestajät olivat ehkä ihmeissään, kun perinteiseen alakoulun varainkeruutapahtumaan tuli innokkaita osallistujia piukoissa juoksutrikoissaan aivan toiselta puolelta maapalloa. Osallistuimme kymmenen kilometrin juoksuun, ja Miina sijoittuikin kilpailussa ihan mukavasti, eli omassa sarjassaan toiseksi - paremmin pärjäsivät vain seniori- ja lastensarjan voittajat. Juoksu oli mahtava kokemus aurinkoisella säällä, lumihuippuisten vuorten reunustamalla maaseudulla.

Kilpailun jälkeen saimme tietenkin luvan yliviivata listaltamme jälleen yhden kohdan.

Aina valmiina

Uudessa-Seelannissa ei jääty lepäilemään laakereille, vaan paikasta toiseen liikuttiin vauhdikkaasti ja siinä sivussa suoritettiin tehtävä toisensa jälkeen. Merkittävän palveluksen suorittamisen mahdollisuus tarjoutui oikeastaan jo Fidzillä, kun Safari Lodgen isäntä Warren pyysi meitä toimittamaan firmansa esitteitä eri puolilla Uutta-Seelantia sijaitseviin kitesurfing- ja windsurfing-mestoihin. Tarjouduimme tietenkin ilomielin suorittamaan tehtävää.

Mahdollisuuksien mukaan toimitimme esitteet terveisineen perille henkilökohtaisesti, mikä tietenkin ilahdutti Warrenin tuttuja. Kaukaisempiin kohteisiin toimitimme tavaran perille postitse.

Suoritettu palvelus ei ehkä ollut aivan niin jalo kuin mitä aluksi olimme kaavailleet (vrt. kadonneen lapsen etsintä, hengenpelastus) mutta ehdottomasti ainakin rahanarvoinen. Merkittävä palvelus voitaneen siten julistaa suoritetuksi.