Kasuaarin jäljillä

Cairnsissä erityisen kiinnostavaa on kaupunkia ympäröivä mahtava luonto. Toisesta suunnasta löytyy Iso valliriutta koralleineen ja värikkäine kaloineen ja rannikon puolelta yksi maailman vanhimpiin kuuluvista sademetsistä. Perjantaiaamuna anivarhain lähdimme tutustumaan jälkimmäiseen luontokohteeseen. Haaveena oli ennen kaikkea nähdä metsässä elelevä kasuaari (casuarius casuarius johnsonii), yksi maailman hienoimmista ja harvinaisimmista lentokyvyttömistä linnuista. Kasuaari on kaunis mutta vaarallinen otus, joka voi kasvaa jopa 190 cm pitkäksi, ja pystyy hurjistuttuaan helposti raatelemaan ihmisen sisuskalut ulos vahvoilla jaloillaan ja valtavilla kynsillään. Sillä on päässä kypärämäinen harja, joka tulee tarpeeseen, sillä linnulla on ilmeisesti tapana juoksennella metsässä puita päin.

Pakkauduimme siis bussiin opastetulle viidakkoretkelle - Australiassa kalliit Aurinkomatka-henkiset kierrokset kuuluvat jokaisen reppumatkaajan ohjelmaan - ja suuntasimme kohti Daintreen sademetsää. Kaksikkomme istui alusta asti bussissa kuin innostuneet nörtit luokkaretkellä muiden matkalaisten hölistessä joutavanpäiväisiä edellisestä baari-illasta ja aiemmista Aurinkomatkoistaan.


Olimme silmä kovana heti metsään päästyämme. Kuulemamme mukaan juuri kyseisellä metsäreitillä asustaa ainakin yksi nuori kasuaari. Saimme myös kuulla, että kasuaarit liikkuvat mielellään kuivissa purojen uomissa, joten niitä tähyiltiin erityisellä tarkkaavaisuudella. Pienen kuljeskelun jälkeen pusikosta kuuluikin lupaavaa rapinaa. Valitettavasti meteli osoittautui kuitenkin puskakalkkunoiden aiheuttamaksi.


Jatkoimme siis samoilua mahtavassa sademetsässä vielä vajaan tunnin verran, mutta tuloksetta. Ainoa merkki kasuaarin läsnäolosta oli sen jätökset parkkipaikan kupeessa.


Lievästi pettyneinä jatkoimme kuitenkin matkaa seuraavaan sademetsäköhteeseen, Cape Tripulationin niemelle, joka on ainoa paikka maailmassa, jossa kaksi Unescon maailmanperintökohdetta, tässä tapauksessa Daintreen sademetsä ja Iso valliriutta, kohtaavat. Cape Tribilläkin on tavattu kasuaareja, joten toivoa oli vielä.


Heti alkajaisiksi meidät toivotti tervetulleeksi jättimäinen varaani, joka viihtyi taukopaikan läheisyydessä. Lounastimme eväsleipämme varaanin madellessa pöytien alla ja ympärillä. Paikalla oli lisäksi jälleen useita puskakalkkunoita ja muita tylsiä, lentäviä lintuja.


Rannalla törmäsimme lukemattomiin outoihin, kakkamaisiin muodostelmiin, jotka näyttivät kuitenkin olevan vain hiekkaa. Hämmennyksemme oli suuri. Oppaamme tiesi kuitenkin kertoa, että läjät todellakin ovat hiekkakakkaa. Syynä on parimetrinen rantamato, joka meren vetäytyessä kaivautuu syvälle maahan odottamaan jälleen nousuvettä. Mato syö hiekan tieltään ja päästää sen toisesta päästään ulos. Jännittävää.


Kasuaarista ei nyt näkynyt edes edellisen kohteen verran jälkiä, ja pettymyksemme olikin suuri. Paluumatkalla tuunattu liikennemerkki muistutti meitä siitä, miksi havainnot ovat yleensä melko harvinaisia: kasuaariparan yleisin kuolinsyy on nykyään alueella hurjastelevat autot, eikä lintuja ole enää luonnossa montaa jäljellä.


Kasuaarista haaveiltiin kuitenkin vielä paluumatkallakin, ja näköhavaintojen puuttuessa eläintä hahmoteltiin muistikirjaan. Jotakin tämänkaltaista Daintreen sademetsän uumenissa lymyää:


Pientä lohtua epäonnistuneeseen lintubongailuun toi onnistunut krokotiiliristeily. Seilasimme tunnin verran Daintree-joella, jossa asustaa useita vaarallisia vesipetoja. Mahtavaa mangrovemetsää halkovan joen penkoilla loikoilikin ainakin neljä krokotiiliä, jotka eivät kyllä täysin liikkumattomina vaikuttaneet kamalan uhkaavilta.



Päivän eläinhavainnot eivät loppuneet Daintree-joelle ja tylsiin krokotiileihin, vaan illalla eräässä ravitsemusliikkeessä aivan Cairnsin keskustassa näimme yllättäen ilmielävän kengurun vispaamassa tanssijalkaansa. Melkoisia villieläimiä täällä!