Olimme jo päättäneet jättää Argentiinan taaksemme ja jatkaa Buenos Airesista matkaa Uruguayn kautta Brasiliaan, kun reittiimme tulikin viime hetken muutos. BA:n hostellissa tapaamamme Joni ja monet muut pohjoisesta saapuneet asukit olivat tyrmistyneitä kuullessaan, että Iguazun vesiputoukset eivät olleet reitillämme, ja lukuisat vakuuttelut saivat lopulta päämme kääntymään. Leppoisa lauttamatka Uruguayhin vaihtui siis vähemmän leppoisaan 20 tunnin bussimatkaan kohti Brasilian, Argentiinan ja Paraguayn rajamailla sijaitsevia putouksia.
20 tuntia bussissa on jo sinänsä aika uuvuttavaa, mutta tämä bussimatka oli lisäksi täynnä ikäviä yllätyksiä. Valitettavaa - joskaan ei niin kovin yllättävää - oli se että bussin kypsässä keski-iässä oleva stuertti (?!) lääppi Elinaa aina kun tilaisuus sen salli ja usein ihan sallimattakin. Todellisiin yllätyksiin voidaan kuitenkin listata esimerkiksi bussin vessan siivous, joka lankesi kuin varkain kontollemme. Eräs matkakumppanimme ramppasi vessassa yhtenään, ja kun kaksikon iltapesun aika oli tullut, ymmärsimme miksi: kyseinen neiti oli voinut tosi pahasti pahoin. WC oli käyttökelvoton kuten myös lääppivä stuertti, joka oli ilmeisesti mennyt nukkumaan juuri hädän hetkellä. Koska hätä oli kuitenkin kova, jouduimme ottamaan ohjat omiin käsiimme. Kaksikosta urhoollisempi, Elina, sitoi muovipussit käsien suojaksi ja ryhtyi toimeen. Miina tyytyi dokumentoimaan tapahtuneen.
Houston, we have a problem.
Homma hoitui kuin hoituikin, ja siten pelastimme koko jo uinahtaneen bussilastillisen ikävältä aamuherätykseltä. Penkeille palatessamme meitä odotti kuin palkkioksi uusi yllätys: takapenkin rouva oli ilmeisesti kaatanut bussissa tarjoillun Pepsinsä lattialle, josta se oli virrannut lammikoksi meidän jalkatilaamme, jossa tietenkin säilytimme käsimatkatavaroitamme. Arvotavarat onnistuttiin pelastamaan, mutta repun pesu täytyi jättää aamupuhteeksi, jahka saapuisimme hostellille. Bussimatkan jäljiltä jäimme peräänkuuluttamaan yksilön vastuuta ryhmätilanteessa. Pieni varoituksen sana pahoinvoijalta tai limunläikyttäjältä ei olisi haitannut.
Perille kuitenkin selvitittiin, ja hyvä niin. Seuraavana aamuna anivarhain suuntasimme kohti sademetsää ja Iguazun putouksia. Etukäteen tiedettiin, että Iguazu on virtaamaltaan Niagaran jälkeen maailman toiseksi suurin vesiputous, mutta koska kumpainenkaan retkikunnasta ei ollut ikinä nähnyt edes pientä putousta, emme juuri tienneet mitä odottaa. Iguazu olikin kaikessa jylhyydessään ja komeudessaan täysin odottamaton. Pääsimme tallustamaan aivan putousten yllä, jossa veden kohina peitti alleen jopa satojen japanilaisten ja saksalaisten turistien äänekkään ihailun, lomakuvailun ja poseerauksen. Alla olevat kuvat eivät kaikessa komeudessaan anna oikeutta näkymille, joita edessämme aukeni. Päätimme myös säästää lukijoita kaikista shokeeraavimmilta näkymiltä: keski-ikäisten turistiryhmien käytännöllinen jengiasu putousten roiskeessa oli nimittäin uimapuku/speedot ja vyölaukku. Auts.
Kaikkien ryhmämatkailijoiden joukosta löysimme pari kanssaskandinaavia, islantilaiset Áslaugin ja Ágústin, joiden seurassa ihastelimme putousten lisäksi ympäröivän sademetsän ihmeitä. Allekirjoittanutta ihstuttivat erityisesti nenäkarhut (eikä vähiten juuri nimen vuoksi), jotka mylläsivät maata ympäri sademetsää. Opportunistikarhut olivat myös oppineet hyötymään kukoistavasta turismista, ja hyppivät aggressiivisesti taukopaikkojen pöydille varastamaan välipaloja kuin lokit kauppatorilla ikään.
Nenäkarhu hommissaan
Nenäkarhujen lisäksi metsät vilisivät erilaisia värikkäitä siivekkäitä paratiisilinnuista perhosparviin.
Isoimpien putousten jälkeen löysimme vielä hieman vähemmän tallatun polun, joka muutaman vartin vaelluksen jälkeen palkitsi kävijänsä: polun päästä löytyi vielä yksi pienempi (mutta silti erittäin täysikokoinen) vesiputous, jota vyölaukulliset turistilaumat eivät saastuttaneet. Uimapukuja toki silti nähtiin, sillä tämän putouksen alla pääsi pulikoimaan. Evästelimme ja vilvoittelimme turismista väsyneitä jalkojamme putouksen juurella ennen kuin laskeva aurinko ohjasi matkaajat kotiin lepäämään ennen seuraavana päivänä koittavia uusia seikkailuja.
Seikkailuja olikin edessä, sillä siirtyminen Argentiinasta Brasiliaan ei ollu täysin mutkaton. Ystävälliset hostellityöntekijät unohtivat mainita, että rajan yli menevä bussi, johon hyppäisimme, olisi päivän viimeinen. Koska rajamuodollisuudet ottavat aina aikansa, jäisimme seuraavan vuoron puuttuessa ei-kenenkään-maalle odottamaan aamun ensimmäistä vuoroa. Bussifirman luukulla oltiin särmempiä, eikä lippuja onneksi myyty. Sen sijaan myytiin taksimatka Argentiinasta Brasiliaan. Vinkkinä sanottakoon, että jos joskus olit ajatellut mennä taksilla toiseen maahan, tee se Iguazussa: meno on vaivatonta ja hinta olosuhteisiin nähden huokea. Brasilian puolella päästiin kuin pääsiinkin yöbussiin, ja tällä kertaa yöllisestä matkasta selvittiin kommelluksitta. Aamun valjetessa kohtalo kuitenkin muistutteli oikuistaan: Curitibaan asemalle saavuttuamme Elinan puhelin oli hävinnyt kuin arvotavara repun sivutaskusta, joten kahdeksaan mennessä olimme vierailleet jo usealla asiakaspalvelutiskillä ja poliisiasemalla. Tappioita surtiin aikansa, jonka jälkeen nokka otettiin kohti paratiisimaista Ilha do Meliä ja häiriötöntä elämää.Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Iguazun reissua muistellaan vielä noin viikon jälkeenkin lämmöllä: putoukset nenäkarhuineen ja muotisuuntauksineen ovat ehdottomasti näkemisen arvoinen kohde, ja ehkäpä kaikki kommellukset toivat reissuun juuri kaivattua seikkailun tuntua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti